Auttamisen merkitys konkretisoitui kantasoluluovuttajalle
Turkulainen Jussi Tuimala on kokenut niin avun antamista kuin avun saamista rooleissa, joihin harva pääsee – tai joutuu. Ensin hän luovutti kantasolujaan tuntemattomalle potilaalle, minkä jälkeen syöpä kohtasikin omaa perhettä. ”Mikään ei ole itsestään selvää, ja jonakin päivänä joku tuntematon saattaa auttaa juuri sinua tai läheistäsi”.
– Liityin alun perin Kantasolurekisteriin nähtyäni Facebookissa erään tuttavan kampanjoivan asian puolesta. Hänen lapsensa sairasti syöpää, ja koin rekisteriin liittymisen helppona ja tärkeänä keinona tehdä voitavani, kahden kouluikäisen pojan isä Jussi Tuimala, 41, muistelee ensikontaktiaan Kantasolurekisteriin vuonna 2015.
Syöpä oli tuolloin henkilökohtaisesti kaukainen asia, mutta parissa vuodessa siitä tulikin osa myös heidän lapsiperheensä arkea – raskaimmalla mahdollisella tavalla.
Kutsu luovutukseen kävi äkkiä
Mutta ensin auttamiseni ketjun iloisempaan päähän. Jo melko pian liittymisen jälkeen Tuimala sai Kantasolurekisteristä yhteydenoton – hän saattaisi olla mahdollinen hengenpelastaja vakavasti sairaalle potilaalle jossakin päin maailmaa.
Lisätutkimukset osoittivat hänen todella olevan soveltuvin ehdokas kantasolujen luovuttajaksi, minkä jälkeen prosessi eteni ja Tuimala vietti viikon Helsingissä ”luovutusmatkalla”.
Hotellin ja sairaalan väliä kulkiessa, erossa perheestä ja kotiarjesta, tuli mietittyä asioita. Kun oli aikaa, menivät mietteet syvällisiksi.
– Voi sanoa että se oli erikoinen viikko ja kokemuksena aika pysäyttävä. Käydessäni sairaalassa saamassa luovutusta edeltäviä kasvutekijäpistoksia näin syöpäpotilaita ja tiesin auttavani jotakin vastaavassa tilanteessa olevaa, Tuimala muistelee.
Vaikka luovutusprosessiin liittyikin Tuimalan kohdalla pientä epämukavuutta kasvutekijäpistoksista johtuen, jälkikäteen ajateltuna vaiva oli pieni. Hän kuuli vuosi luovutuksen jälkeen ilokseen Kantasolurekisteristä, että hänen soluillaan hoidettu potilas oli elossa.
Kesäloma jota ei tullutkaan
Elämän järjestämää seuraavaa käännettä Tuimala ei kuitenkaan olisi osannut ennakoida.
Vain kahta vuotta myöhemmin, ensimmäisenä kesälomapäivänä, hän havaitsi tuolloin 4-vuotiaan Eeli-poikansa kaulalla patin. Se osoittautui imusolmukesyöväksi.
Pian oltiin taas hematologisella osastolla, tällä kertaa hoidoissa oman pienen päiväkoti-ikäisen kanssa. Tuimala liikuttuu edelleen muistellessaan ajanjaksoa.
– Meillä kävi onneksi niin hyvin, että Eelin lääkehoidot tehosivat toivotulla tavalla. Kantasolusiirtoa ei siis tarvittu, vaikka sellaiseenkin oli henkisesti varauduttu.
Hoitojaksojen alettua perhe joutui olemaan infektioeristyksessä kaksi vuotta, ja syövän uusiutumisen riski oli koko ajan olemassa.
Vaikka lapsen sairastuminen oli äärimmäisen raskas kokemus koko perheelle, Tuimala uskoo, että oma kantasoluluovutus toi jonkinlaisia valmiuksia käsitellä tilannetta.
– Kokemus siitä, että olin voinut auttaa jotakin toista potilasta, toi silloin tietyllä tapaa myös meidän tilanteeseemme toivoa.
Myös verenluovuttajia tarvitaan
Nyt Eeli käy kolmatta luokkaa ja voi hyvin.
– Mitä tässä on nyt nähnyt, niin mikään ei ole itsestään selvää. Koskaan ei voi tietää kuka sairastuu. Sen takia olisi todella tärkeää, että ne jotka voivat liittyisivät Kantasolurekisteriin, ikään kuin varman päälle.
Jussi Tuimala muistuttaa vielä, ettei verenluovutus ole yhtään vähäpätöisempi tapa auttaa. Eeli-poika tarvitsi hoitojen aikana paljon verivalmisteita.
– Kyllä lasten hematologian osastolla näki, mihin se luovutettu veri konkreettisesti menee.
Teksti: Iira Hartikainen
Kuvat: Jussi Tuimalan kotialbumi
Kerro meille tarinasi
Oletko saanut verivalmisteita tai kantasolusiirteen? Luovutatko verta tai oletko päässyt luovuttamaan kantasoluja ja haluat kannustaa muita? Kerro meille oma luovuttaja- tai potilastarinasi. Julkaisemme tarinoita mm. Veripalvelun somekanavissa luvallasi.
