"IHAN TAVALLINEN LUOVUTTAJA"

Pienenä poikana Saku oli isänsä mukana, kun tämä kävi luovuttamassa verta. Isä oli pojan mielestä aivan superluovuttaja. Kuvio tuli isän kanssa kulkiessa tutuksi ja niinpä oma verenluovuttaminenkin oli selviö. Ikään kuin perinteen siirtona Sakulla oli edellisessä luovutuksessa mukana omat tyttäret, 5-vuotias Taru ja 3-vuotias Tania. 

− Minä olen hyvin tavallinen luovuttaja. Jotenkin tätä vaan kuuluu tehdä.

Niin arkipäiväinen asia luovutus Sakulle on, ettei hän muista ensimmäistä luovutustaan, eikä luovutusten kokonaismäärää. Kaiken kaikkiaan kertoja on ollut 10-20. Minimitavoite on ollut luovuttaa kerran vuodessa. Välillä käyntejä on ollut enemmän, välillä on ollut pitkiäkin taukoja.

Kaikkein parhaiten mieleen on painunut armeijan aikainen luovutus. Varusmiehet luovuttivat verta suuressa salissa ja kipittivät sitten niin kiireesti kahvilipuke kädessään sotilaskotiin, että muutama pyörtyi käytävälle. Nyt tilanne jo naurattaa.

Luovutus on sosiaalinen tapahtuma

Sakulle verenluovutus on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Hyvä seura ja mukava jutustelu kuuluvat olennaisena osana luovutustapahtumaan. Hän on käynyt luovuttamassa yhdessä vaimonsa, kavereidensa ja siskonsa kanssa. Samalla luovuttamassa käyminen on ollut myös tapa pitää yhteyttä. Myös työkaverit ovat silloin tällöin saaneet häneltä joukkoviestinä ”verta pakkiin” -sähköpostin, jossa Saku on kysellyt itselleen seuraa luovutukseen. Toimiston autolla on sitten suunnattu kohti lähinnä olevaa Kivihaan veripalvelutoimistoa.

− Olen joskus miettinyt, miksi mä tätä teen. En ole mikään teräshermo, enkä kilju riemusta piikitysvaiheessa. Kai sitä ajattelee, että verta tarvitaan ja tästä on hyötyä. Jonkinlaista yhteisvastuuta se on. Perustuu samaan kuin se, miksi ihmiset kierrättää. Pienistä puroista voi syntyä jotakin tärkeää.

Teksti: Leena Itkonen/Mediafocus
Kuva: Marja Helander

Takaisin sivun alkuun
Takaisin edelliselle tasolle